Sivarihenki on laskenut. Sivarilistan sähköposteista suurin osa on mitäänsanomattomia. Eivät kiinnosta. Se kiinnostaa, mitä jatkossa tulee olemaan, nykyisille sivareille ja tuleville asepalvelukseen kutsutuille. Ehkä sitä voisi joku päivä poistua tuoltakin listalta, jos alkaa liikaa ärsyttämään.

Itse sivarista päällimmäisenä on jäänyt käteen kokemus enemmänkin työelämässä ja erilaisessa työyhteisössä kuin jotain sellaista, mikä kestää koko elämän ja on älyttömän ainutlaatuista. Olihan se, mutta niin on varmasti missä tahansa yhteisössä vuoden työskenteleminen. Ihmiset, ihmiset, ihmiset.

Lapinjärveltä jäi muutama (toivottavasti) pitkäaikainen ystävä, joita tulee nähtyä silloin tällöin. Siinä ehkä suurin sivariyhteishenkisyys jatkossa. Näkyillään.

Viimeistään nyt kesällä erilainen haikailu sivariaikaan takaisin on loppunut, kun siitä alkaa olla aikaa ja elämässä on edessä uudet haasteet. Mutta kyllä siihen aikaan pääsee aina takaisin muistoilla. Ihan hyvä niin.

Lopuksi ylläribonarina liitteeksi piirtämäni sivarisarjakuva jonka kaikki ovat jo nähneet: Sivari-sarjakuva.

Sivari oli mukavaa aikaa, tutustuin sen aikana uusiin ihmisiin ja loin kontakteja, sain kokea mitä mielenkiintoisempia työtehtäviä sekä iltapäiväkerhon toimintaa pitkäjänteisenä, asevelvollisuus tuli samalla suoritettua ja saatanpa saada vielä asiakkaita uudelle yhtiöllenikin palveluspaikaltani.

Käteen jäi paljon enemmän kuin edes voin itse tajuta. Juuri tällä hetkellä on kuitenkin aika tyhjä olo, kun on kaikkensa antanut, mutta koko juttu meni vain ohi.

Lopetan päiväkirjani siviilipalveluksesta tähän, mutta sisäinen sivarini ei koskaan kuole, siltä ainakin tuntuu vahvasti. Tulen pitämään yhteyttä tuttuihin sivaritovereihini ja palveluspaikan ihmisiin niin paljon ja pitkään kuin on mahdollista. Tulen myös seuraamaan siviilipalveluksen kehittymistä Suomessa ja miksei muuallakin maailmassa ja olemaan tukena niille, jotka haluavat kieltäytyä aseista.

Nyt on kuitenkin aika ladata akkuja tuleviin koitoksiin.

“ Sivari on sankari “
- sivarien sananlasku

Numerofaktaa:

• Työpäiviä Lauttasaaren seurakunnassa yhteensä 230.
• Tehokkaita työtunteja 1558. (24h/vrk leirillä = 16h tehokasta työaikaa)
• Työaikaa keskimäärin viikossa 29 tuntia 25 minuuttia, päivässä 6 tuntia 45 minuuttia.
• KL-lomia 11, SL-lomia 4.

Subjektiivista faktaa:

Olo on kovin kevyt nyt, kun sivarini on ohi. Vielä en ole sisäistänyt lähtöäni, ehkä se tunne tulee tässä viikon sisällä. Oli hienoa aikaa tämä vuosi, kun sai tutustua erilaiseen työhön seurakunnassa kuin mitä olen aiemmin tehnyt. Ja kun sai tutustua uusiin ihmisiin, ystäväsuhteita olen solminut useita. Haluaisin kiittää kaikkia työtovereita sekä seurakunnan jäseniä joiden kanssa olen ollut tekemisissä. Ehkä moni teistä ei tätä lue, mutta kiitokset toivottavasti ovat tulleet perille jo muuta kautta.

Loppulahjontana sain useamman kirjan, cd-levyn, hiukka rahaa, työtodistuksen sekä vihon joka sisältää kuvia itsestäni sivarin ajalta ja johon nuoret kirjoittavat kommenttejansa. Ei tätä kaikkea olisi tarvinnut, ei todellakaan, olisin ollut tyytyväinen saamaani jo ilman tällaista materialistista rituaalia.

Kiitos vielä kerran te kaikki, kiitos minä.

En oikein tiedä mitä pitäisi sanoa siitä, mikä on nyt pian takanapäin. Pohdiskelusta kutsuntojen ja Lapinjärven kautta palveluspaikalleni Lauttasaaren seurakuntaan oli ehkä pisintä. Itse palvelus meni nopeasti, oli mukavaa ja nyt lopussa tuntuu myös haikealta lähteä pois. Sinänsä olisin halunnut, että jokin torstai olisi ollut viimeinen päiväni. Olisi voinut olla nuorten kanssa illalla ja fiilistellä kunnolla lähtöä. Kun nuorten joukko on kuitenkin se, josta tunnen eniten lähteväni. Nyt kun viime torstaina olin läksiäisissäni, ei fiilistelyä oikein päässyt harrastamaan, kun itse sivarin loppuun oli aikaa vielä melkein viikko.

Viime aikoina on puhuttu myös sivarien aseman parantamisesta siinä määrin, että palvelusaika lyhentyisi 12 kuukauteen. Hyvä, lyhennetään, vaikka se ei omaan palvelukseeni tulekaan enää vaikuttamaan. Tulen jatkossakin seisomaan kaikkien sivareiden tukena tässä loputtomassa(?) taistelussa oman oikeuden ja tasa-arvoisuuden saavuttamiseksi. Sivarius on kuitenkin ainakin minulle jotain sellaista, mikä säilyy sisälläni loppuelämäni, vaikka palvelusaika kuinka loppuukin. Tai vaikka koko pakollinen asevelvollisuus/siviilipalvelusorganisaatio katoaisi. Se on jotain sellaista, mitä ei minulta voi viedä tai sellaista, minkä itse voisin hylätä. Toivon että muutkin sivarit tuntevat jotakuinkin jotain samanlaista. Luulen että ainakin ne, jotka ovat todellisesta eettisestä tai uskonnollisesta syystä valinneet sivarin, eikä armeijaa. Valitettavasti kun on niitäkin, jotka haluavat vain päästä helpolla.

Tuntuu hyvältä, kun on ihmisiä, jotka ovat kokeneet saman. Ihmisiä, joihin tutustuessa ensimmäinen yhteinen tekijä on ollut sivarius. Ihmisiä, jotka ymmärtävät siitä huolimatta etteivät ole itse samaa kokeneet. Ihmisiä, jotka uskovat, että armeija ei ole lopullinen ratkaisu maailmanrauhan saavuttamiseksi.

Kiitos teille.

Tuo matkalippujuttukin on jotenkin outo. Sadattelin silloin kun uusi laki astui voimaan kun en enää saa ilmaisia matkalippuja, harmitti niin. No, juuri lomani alkaessa sain kuulla sivariyhteyshenkilöltäni, että minun olisi vielä mahdollisuus saada lippuja. Koskeekohan tuo siis sittenkin vain aloittavia sivareita, vai eikö hän vain tiennyt asiasta? No, joka tapauksessa, enpä ole tullut niitä pyytäneeksi tai kaivanneeksi. Yhden tai kaksi meno-paluuta maksimissaan enää käytän. Mutta onpahan outoa.

No, ei auta valittaminen. Täytyy toivoa että sivarifiilis lähtee vielä käyntiin, olisihan se kiva sitten tuntea oikeasti vapautuvansa jostakin eikä ajatella loppumista vain sieltä pois lähtemisenä… Niin kai.

Sivarina voi olla ajoittain aika tylsää. Loppuvaiheessa ainakin, kun kaikki on jo koettu. Nyt on.

Kesäkerho on alkanut. Homma on itseasiassa yllättävän erilaista kuin iltapäiväkerho, vaikka lapset ovat samanikäisiä ja pari vuotta vanhempia, toiminta myöskin aika lailla vapaata ja näin. En tiedä mistä erilaisuuden tunne johtuu. Onhan kesäkerhopäivät pidempiä, työntekijät osin eri ja näin, mutta tiedä häntä. Perjantaina Puuhamaahan, mikäli maha sallii. Olisi kyllä kiva käydä taas “pitkästä aikaa” eli vuoden tauon jälkeen. Roihuvuoren kesäpäivätoimintaa olisi myös kiva mennä katsomaan, en vain itseasiassa edes tiedä koska se on, luultavasti vain tämän viikon enkä enää ehdi, harmi.

Ei tarvitse lähteä pohjoiseen vaeltamaan. Sain kuulla, ettei siellä tarvita minua, ja sittenhän en lähde. Tänä viikonloppuna olen kuitenkin ollut molempina päivinä hommissa, eilen (lauantaina) olisi ollut kaksikin hommaa samaan aikaan. Muutaman viikon päästä loppuu iltapäiväkerho ja alkaa kesäkerho, mikä tekee päivistäni hiukka raskaampia. Ne kun eivät enää ole 12-17, vaan 9-17. No, kesäkerhoa on vain 5 viikkoa. Toivotaan että tuo homma olisi edes hiukan erilaista ettei olisi ihan perusvääntämistä, sitä kun ei oikein enää vaan jaksaisi näin yli puolen vuoden jälkeen… Kyllähän lapset mukavia ovat, mutta nuorisotyötähän minä haluaisin tehdä.

Kesäkerhon jälkeen lähdenkin sitten riparille. Kesäkerho loppuu perjantaina ja lauantaiaamuna olisi lähtö. No, ottanen kuitenkin tuon perjantain vapaaksi, mikäli se on millään mahdollista. Muuten voisi tulla aika raskasta. Riparin jälkeen onkin sitten oikestaan yksi iso ongelma. 5 viikkoa eikä mitään tekemistä. Siihen tuhraantuu suurin osa jäljellä olevista HL-päivistä, jollei kaikki, siirrettyjä viikkovapaita ja mahdollisesti leireistä saatuja ylimääräisiä vapaapäiviä. (Periaatteessa leirivapaat, mutta en niitä suoraan saa, joten tulevat siitä syystä että viikkotunnit menevät reilusti yli, jos joku on kiinnostunut.) Vaikka nuo kaikki päivät saisinkin vapaaksi, silti koko viittä viikkoa en pysty lusmuamaan, joten joudun kyllä töihin ainakin aina välillä. Pahimmassa tapauksessa se olisi jotain ihan muuta kuin olen oikeasti tuonne tullut tekemään. Toivottavasti ei. Eiköhän kaikki selviä aikanaan.

Kesä“loman” jälkeen alkaakin sitten taas iltapäiväkerho, siinä elokuun puolivälissä ilmeisesti. Onnellista sinänsä, että jo syyskuun alusta tuonne tulee uusi sivari, jota opastan kuukauden työhönsä, jonka jälkeen lopetan palvelukseni. Ainakin on samanhenkistä seuraa, kaikella kunnioituksella vakituisia työkumppaneitani kohtaan. On kuitenkin eri asia keskustella suurin piirtein itsensä ikäisen ja saman sukupuolen edustajan kanssa kuin useita vuosia vanhempien vastakkaisen sukupuolen edustajien kanssa. Toivon kaikkea hyvää tuolle uudelle sivarille, jonka jo itse asiassa tunnen jotakuinkin.

Hankin palveluspaikaltani myös esteettömyystodistuksen, lisäilen siitä kuvaa jossain vaiheessa mikäli katson sen tarpeelliseksi. Se kun on aika tylsä lappu, eikä siitä ole edes minkäänlaista emotionaalista tai informatiivista arvoa oikeastaan kenellekään, ei ainakaan tulevalle sivarille.

Pari SL-päivääkin käytin, ilman lääkärintodistusta, koska sitä ei minulta vaadittu. Kaitpa tuo sitten on ihan ok, toivottavasti kukaan ei vedä hirteen. Oppaiden mukaan palveluspaikka myöntää sairasloman lääkärinlausunnon perusteella. En sitten tiedä koskeeko tämä ihan joka ikistä tautia, saahan “normaalista työstäkin” olla “omalla harkinnalla” 3 päivää sairaana, ja vasta sitten vaaditaan lääkärin lausunto. Sitten taas toisaalta en tiedä, mitä tarkoitetaan SL:lla. Onko yksittäinen sairauden takia pois oltu päivä SL:aa, vai ei. Joka tapauksessa, näin.

Se siitä sitten, jäljellä 150 päivää. Kiitos ja kumarrus lukijoille.

Päivärahat kasvoivat 5,75 euroon 4.3. Pieni lisä vain, mutta parempi sekin kun ei mitään.

Palveluspaikaltani lähti muutama päivä sitten kaksi sivaria, ne kaksi jotka siellä minun lisäkseni olivat. No, tilalle tuli ainakin yksi uusi. Kyllähän se vähän oudolta tuntui, kun mietti, että heillä palvelus on jo ohi, ja itsellä on vasta noin puolet ohi. Ihan kiva oli kuitenkin tutustua sen verran kun nyt töiden lomassa ehdittiin tutustua.

Tämä uusi keittiösivari on tuttuni tuttu, oikein mukava hemmo ja näin. Edellisessä kirjoituksessani valitin ettei sellaista Suurta Sivarien Yhteisöllisyyttä olisi olemassa, mutta kyllä sellainen taitaa olla. Ainakin pienemmissä mittakaavoissa. Tuntuu nimittäin hienolta, kun joku toinenkin on samassa palveluspaikassa ja samassa tilanteessa kuin itse. Okei, ei ihan samassa tilanteesa, mutta tajusitte varmaan mitä meinaan. Eikä tämä nyt liity siihen, että olisin jotenkin vahingoniloinen siitä, että itsellä on vähemmän aikaa jäljellä.

Ehkä parasta sivarissa onkin viimeiset 6 kuukautta. Tai ehkä 3, mutta kuitenkin. Itse lähtö ja vapautuminen ei varmasti sinänsä tunnu mitenkään kovin hyvältä, kun kuitenkin olen tutustunut uusiin ihmisiin joista oikeasti olen oppinut pitämään, paljonkin. Mutta, ainahan sitä voi vierailla…

Ensimmäinen iso käytännön ongelma on toisaalta tullut eteen, mutta sekään ei oikeastaan liity sivarilaitokseen eikä sivariuden toimimiseen, vaan itse palveluspaikkaani. Päivärahani ovat yli kaksi viikkoa myöhässä jonkun teknisen tai inhimmillisen vian vuoksi. Kyselin palveluspaikan muilta sivareilta, onko heille tapahtunut samaa tai tietävätkö he samanlaisista tapauksista. Oli kuulemma tapahtunut, muttei näin suurta viivästystä ollut ollut, ja tiesivät myöskin tätä tapahtuvan muissa palveluspaikoissa. Okei, tästä saatiinkin oikeastaan ongelma, joka koskettaa kaikkia sivareita; päivärahojen maksu ei tunnu olevan “työnantajalle” niin tärkeää kuin normaalin palkan maksu. En ole tästä katkera tai syytä ketään henkilökohtaisesti, mutta vien asian ehkä eteenpäin, kuitenkin enintään vain yleisellä tasolla silloinkaan ketään sormella osoittamatta.

Sitten vähän ylistystä. Palveluspaikkani on todella joustava, iso KIITOS siitä! En tiedä miten joustavuutta löytyy yleisellä tasolla, mutta on todella hienoa, että on mahdollista elää myös omaa elämää sivarin ohella. Ehkä tässä olisi palveluspaikoillakin hieman mietittävää?

Ei muuta tällä kertaa, paitsi kaikki sivarit; pitäkää lippu korkealla ja oikeuksistanne kiinni!

Nyt, kun tuo vapaa matkustus tuli vaikeammaksi, tai jopa kokonaan onnistuttiin estämään, tuntuu haljulta olla sivarissa tällä hetkellä. No, se on elämää ja enpä taida siitä tämän enempää enää jauhaa. Katsotaan miten pojan käy.

Tänään, 9. tammikuuta, puolustusvoimien palvelukseen astuu joukko alokkaita. Tässä joukossa on runsaasti tuttujani, ikäluokasta johtuen. Oletetaanpa, että kaikille heille langetetaan armeijan lyhyin palvelusaika, 180 päivää. Kaverini kotiutuisivat heinäkuun alussa. Niinpä, vaikka olen suorittanut jo ennen heidän palvelukseen astumistaan yhteensä 4 kuukautta siviilipalveluksestani, he kotiutuisivat (ja tulevat myöskin kotiutumaan, ainakin suurilta osin) ennen minua. KARUA.

En yritä tässä niinkään kuvata siviilipalveluksen rangaistuksenomaista pituutta (vaikka se onkin suoraan sanonko mistä), vaan sitä, että suurempi rangaistus onkin se, että omat ikätoverit pääsevät jatkamaan elämäänsä aiemmin. Summa summarum, mitä tästä opimme; jos lähdet sivariin, lähde ainakin 6 kuukautta ennen inttiin lähteviä kavereitasi, jos mitenkään mahdollista!

Nämä käytännöt näköjään koskevat kaikkia 1.1.2006 jälkeen myönnettyjä matkoja. Paska homma, täytyy myöntää… Tosin, tämä pätee myöskin vain ja ainoastaan sellaisissa palveluspaikoissa, joissa sääntöuudistuksesta tiedetään. Hyvä, periaatteessa.

Se, mikä koko hommassa kusee, on työministeriön menettelytapa. Tästä uudistuksesta ei ole tiedoitetty lähes lainkaan, ja ilmeisesti asiaa ei ole käsitelty myöskään Siviilipalvelusasiain neuvottelukunnassa, näin olen lukenut.

No, eipä tässä mitään. Jos ilmaismatkoja en enää saa, niin eihän sille voi mitään. Harmittaa vain, ja paljon harmittaakin.

Vuoden 2005 viimeinen työpäivä.

Voin elävästi kuvitella “luennot” ja niiden yleisön, väsyneitä, haahuilevia ja osittain kummallisia tyyppejä… Ketään ei jaksa innostaa mikään, joku räplää kannettavaa tauotta, tasaisin välein jonkun suusta pääsee satunnaista hajoilua (myös omasta)…

Muistan myös sänkyni katossa (nukuin kerrossängyssä alempana) olleet 80-lukulaiset (ja uudemmat) TJ-merkinnät (ainakin sängyn yläosa on siis ollut armeijan käytössä jo 80-luvulla!), sänkyjen jatkuvan narinan öisin, karun käytävän, vielä karumman “terassin”… (Huoneeni oli muistaakseni B304.)

Reissut ruokalaan, Sikalaan (sivarien luento- ja vapaa-ajan “keskus”), Midgårdiin, terveyskeskukseen, grillille (koivukujan toisessa päässä), takaisin B-talolle…

En halua sinne takaisin.

Kuten olen jo muutamaan otteeseen sanonut ja kuten lyhyesti kokosin blogiini lontooksi: nautin olostani Lauttasaaressa, olen tutustunut moneen kivaan tyyppiin siellä ja tykkään hommistani.

Näin toisaalta ajatellen voisin kuvitella “erilaisena” olemisen olevan jollekin todella rankkaakin – itseäni “tavallisesta” asevelvollisuudesta kieltäytyminen ja siviilipalveluksen valitseminen tuntuu kyllä hyvältä (edelleen). Eiköhän kaikista niistä joilla siihen on joku aatteellinen peruste? Ihmettelen edelleenkin niitä idiootteja, jotka tulevat siviilipalvelukseen lusmuillaakseen.

Mitään huonoa en tästä oikein löydä.

Inttijuttuja kriittisesti kuunneltuani olen huomannut että suurin osa “hyvistä muistoista” ovatkin muistoja jostain tosi paskasta upseerista tai muusta vastaavasta, jota sitten yhdessä haukutaan ja nauretaan räkäisesti. Tällaisten muistojen lisäksi intistä on ihmisille jäänyt päällimmäisenä mieleen kaikki tapahtumat, joissa ollaan itse päästy toisia vähemmällä tai muuten vaan päästy lusmuilemaan siitä itse jutusta. Eikö kuulostakin niin sivarimaiselta? Kuulemani perusteella intti on siis tyhmä, idioottimainen ja paska, kuten kaikki siellä komentelevatkin. (Ei mitenkään henkilökohtaisesti teille, jotka olette intissä tai suunnittelette uraa samaisessa laitoksessa.)

Omassa kodissa asuva siviilipalvelusmies (jonka asumisen KELA tosin maksaa) ei oikein elä päivärahalla, hyvä jos ruokarahan kera. Onneksi asun kotona.

Ensi viikolla alkaa työn todellinen luonne varmaan paljastua paremmin, koska kuluneen viikon olen ollut edellisen sivarin “ohjattavana” (lue: ollaan juteltu kaikesta maan ja taivaan välillä, muttei töistä, sekä tutustuttu). Viime viikko oli suhteellisen rankka, pitänee tajuta olla urheilematta joka päivä tästä eteenpäin. Mutta kivalta tämä edelleen vaikuttaa

Vapaa-ajalle täytyy keksiä jotain tähdellistä.

ATK-tunnukset on myös hankittu kirkkoverkkoon (tärkeä osa tylsiä päiviä jolloin syntyy “hyppytunteja” IP-kerhon ja nuorten toiminnan välille). Sen lisäksi olen toki saanut avaimet ja rutkasti oppia siitä, miten kyseisessä talossa toimitaan tiettyjen asioiden kohdalla.

Sosiaalisia kontakteja olen toki myös luonut henkilökunnan sekä muiden paikalla työskentelevien (ja ohjaavien (entisten)) sivareiden kanssa. Tokihan myös lasten kanssa on juteltu ja tutustuttu jonkin verran, mutta kunnon kontaktit taitavat jäädä vasta ensi viikkoon, kun olen enemmän yksin lasten kanssa.

Pääosin siis vaikuttaa todella hyvältä, eikä siviilipalvelus tässäkään vaiheessa tunnu mitenkään huonolta vaihtoehdolta ja valinnalta – ei minulla ole mitään tarpeita laskea TJ-päiviä samalla innolla kuin juipeilla armeijassa… Tämä on oikeasti kivaa!

Jospa kertoisin hieman tuntemuksiani, nyt kun enää kaksi päivää on jäljellä koulutusjaksosta. Ja toki annan myös mielipiteeni siitä, miten sitä tulisi parantaa. Kun koulutusjakso, KJ, on edennyt loppua kohden, on joka päivä alkanut tuntua yhä enemmän siltä, että kyllähän tääällä olikin ihan mukavaa. Oikeasti ehkä ei, koska jo alkupäivinä altistuin sairaalloisille hajoamiskohtauksille. Ei sillä että se olisi ollut kestämätöntä, täällähän minä vieläkin olen. Tekemisen puute on ollut suurin huolenaihe. Tämän vuoksi kannatankin jonkun viisaan ihmisen ehdotusta sittä, että KJ:n tulisi olla KAKSIVIIKKOINEN. Etenkin niille, joilla on jo tänne saavuttua palveluspaikka VALMIINA. Niitä henkilöitä kun tuntuu olevan suhteellisen marginaalisesti. KJ:tä en toki kokonaan haluaisi poistaa, vaikka täällä välillä onkin ollut aika hirveää. Kyllä se on hienoa, kun voi nähdä muita siviilipalvelusmiehiä. Se tässä onkin parasta. Mutta yhteenvetona tätä ei kai voi kutsua esimerkiksi sivariuran parhaaksi ajaksi, koska tuleva vuoden palvelusaika itse palveluspaikalla ei tunnut yhtä suurelta haasteelta kuin ylimääräinen viikko täällä Lapinjärvellä KJ:ssa tuntuisi. Tämä voi tietysti olla henkilökohtaista ja palveluspaikkakohtaista. Itse tunnen kuitenkin onnistuneeni palveluspaikan valinnassa.

Jotta saisin tähän päiväkirjaan jotain lässyilyäkin, voin kertoa että seurustelukumppanin näkeminen viikonloppuisin on ollut lähes kuin taivaaseen pääsy. Niin kamalalta ero on tuntunut. Oikeasti. (Huomioikaa tämä KJ:lle lähtevät!) Ehkäpä KJ:lla on senkin asian kanssa jonkinlainen opettavainen puoli. Muuta “kunnollista” täällä ei ollakaan opittu, EA- ja väestönsuojelutunteja lukuunottamatta. Opetus onkin ollut enemmän asioiden pohtimiseen kannustavaa, joka on omasta mielestäni loistava asia, mutta voi toki olla (ja varmasti onkin) niin, että joillekin KJ:sta ei vaan yksinkertaisesti jää mitään käteen, jos ei ole kuunnellut lainkaan luennoilla, tai jos aiheet ovat unohtuneet ruokailussa (selvennyksen tähän se, että luennon jälkeen on AINA ruokailu, poikkeuksena iltaopetus, jonka jälkeen on “vain” iltapala (lue: teetä ja leipää (välillä homehtunuttakin))). Se on surullista, mutta minä tai kukaan muukaan kuin asianomainen itse ei pysty asialle mitään tekemään. Ei kai KJ:lla haluta mitään pakkopullaopetusta harrastaa? Vai halutaanko?

Ajan tappamista, sanon minä. Tänään oli pakollinen liikunnantunti (=jalkapalloa, kävelyä tai minigolfia, allekirjoittanut valitsi ensimmäisen) sekä terveystarkastuksen ensimmäinen osa. Molemmat sujuivat ongelmitta ja mukavasti. Hurraa!

Tänään luennolla puhuttiin ennakkoluuloista. Etenkin seksuaalisista vähemmistöistä saatiin aikaan suhteellisen korkealaatuinen keskustelu, vaikka toki ainahan täällä on mukana aika paljon huumoria ja ironiaa (joka ei aina ole hyvä tapa lähestyä asioita).

Haluaisin myös käyttää pienen puheen(tekstin)vuoron täällä olevista ihmisistä, joista ajattelen negatiivisesti. Täällä on ensinnäkin ihmisiä, jotka haluavat selvitä sivarista lusmuilemalla, kokonaan. Ymmärrän, että joku saattaa haluta tuttuun paikkaan työpalvelukseen, jos esimerkiksi kyseinen henkilö on todella ujo. Ymmärrän myös, että kaikki eivät ole tottuneet raatamaan työtä, mutta ei kokonaan tarvitse lusmuta. Sitä paitsi nyt on tilaisuus opetella todellista työelämää!

Täällä on myöskin jonkin verran ihmisiä, jotka halveksuvat toisia sivareita sen takia, ettivät he ole täällä samasta syystä kuin he itse. Niitäkin on, joiden naamalla on koko ajan täydellinen vittuuntumisen ja vittuilemisen (anteeksi kielenkäyttö) ilme. Ei täällä niin hirveää ole, relatkaa pojat! (Näitä ihmisiä lukuunottamatta Lapinjärvellä on itseasiassa aika hauskaa.) Mutta voinhan tietysti olla väärässä. Ihmiset ilmaisevat itseään kuitenkin niin monella eri tavalla…

Näin jälkeenpäin ajateltuna Lapinjärvellä oli aikas mukavaa, vaikka tekemistä ei ollutkaan. Kiva sinne on takaisin mennä, kunhan ei vuodeksi joudu!

Terveystarkastus maanantaina, katsotaan miten käy… Ensi viikolla tiedossa myös pakollista liikuntaa, näillä näkymin se on jalkapalloa tai kävelyä Lapinjärven ympäri… Ei siis ainakaan mitään liian raskasta.

Yleisesti sivarina olemisesta. Minkäänlaista “syrjintää” tai paheksuntaa en ole tuttavapiiristäni oikeastaan saanut. Poikkeuksena tietysti sellaiset ihmiset, jotka ovat niin kangistuneita siihen ajatteluun, että “armeijassa pojasta tulee mies”, ja “kaikki sivarit on lusmuja”. Nämä ihmiset ovat tässä asiassa täysin väärässä. Armeijassa kaikki on järjestetty valmiiksi; sinulle määrätään paikka, jonka eteen et joudu mitään tekemään. Myös armeijassa mieheksi kasvamisen väite on aika lailla kyseenalainen. Nöyryyttä ja alistumistahan sinne mennään opiskelemaan…!

Sivarin lusmuista sen verran, että… Ihmiset levittävät sivareista (tai mistä tahansa muusta vähemmistöstä) helpommin negatiivisia kuin positiivisia kokemuksia. Tämän takia ne muutamat lusmut pilaavat kaikkien sivareiden maineen.

Ja tässäpä armeijan kannattajille hieman mietittävää: Kuka levittää armeijan käyneistä minkäänlaisia kokemuksia julkisuuteen? Armeijan käyneet “sotapäälliköt”, juuri armeijassa olevat, jne… Aivan. Niinpä niin.

Koulutusjakso täällä Lapinjärvellä on alkanut jokseenkin turhankin rauhallisissa merkeissä. Luentoja sun muita sivari-infoja on vain aamu- ja iltapäivisin ja neljäsätä eteenpäin ohjelma on jokaisen omalla vastuulla. Ensi viikolla myös iltapäivät ovat allekirjoittaneella vapaat erinäisten epäonnistuineiden järjestelyjen jälkeen.

Uusia tuttavuuksia on toki jo tullut, muun muassa kaikki kolme kämppäkaveria ja muita satunnaisia “sivarilusmuja”. Yhteensä tässä erässä on noin 120 (!) sivaria, tämän vuoden isoin erä. Monet ovat täällä toista kertaa, ihan mielenkiintoista kuulla heidän kertomuksiaan aiemmista koulutuseristään ja tietysti myös itse työpalveluistaan.

“Ruoka on hyvää” ja “Yhteishenki on hyvä” -löpinöiden lisäksi täältä ei ole paljon raportoitavaa. Ehkäpä ensi viikolla omia tavaroita on vähemmän mukana ja ne ovat valikoidumpia. Mitään erityisen uutta ja mullistavaa tietoakaan ei ole ainakaan vielä tarttunut mukaan, lähinnä joitain pienien epäselvyyksien tarkentamisia ja vahvistamisia.

Vielä pari iltaa ja tynkä-perjantai jäljellä ennen viikonloppulomaa. Sen jälkeen enää kaksi viikkoa Lapinjärvellä, sillä koulutusjakso on nykyään vain kolmiviikkoinen. Det är trött i Lappträsk kommun!

Olen myöskin saanut työlistani Lauttasaaresta tämän vuoden loppuun saakka. Ohjelma näyttää hauskalta ja mielenkiintoiselta – juuri tällaista työtä halusinkin tehdä!

Taustoja sille, miksi valitsin sivarin, en liiemmin lähde käsittelemään, mutta siviilipalvelushakemuksessani määritin syyn olevan eettinen. Se riittänee teille kaikille, eikös?

Palveluspaikkani on siis Lauttasaaren seurakunta, johon menen toimimaan varhaisnuoriso- ja nuorisotyön piirissä, lähinnä IP-kerhossa, näin minulle on kerrottu. Itse työhän on minulle tuttua yli neljän vuoden ajalta, mutta paikka on uusi. Tai ei ihan uusi, olenhan siellä ollut tiernapoikanakin esiintymässä joskus ala-asteen loppupään vuosina. Hauska yhteensattuma.

Nyt siis odottelen enää pääsemistä Lapinjärvelle; muutamia hankintoja ja velvollisuuksia on vielä ennen lähtöä, mm. riippulukon hankinta ja työvoimatoimistoon ilmoittaminen siviilipalveluksen alkamisesta. Mutta fiilis on hyvä ja odotan tämän alkamista innolla. Adjö!